Suomalaisen progen sukupuu

Suomalaisen progen sukupuu

Suomalaisen progen synty liittyy 1960-luvun lopun hetkeen, jolloin rock alkoi irrottautua käännöshiteistä, tanssilavojen suoraviivaisuudesta ja listapopin kaavoista. Sana “progressiivinen” tarkoitti tuolloin kunnianhimoa: pitkiä rakenteita, vaihtuvia tahtilajeja, kirjallisia tai yhteiskunnallisia sanoituksia sekä vaikutteita jazzista, klassisesta musiikista, psykedeelisestä rockista, bluesista ja folkista. Suomessa tämä murros tiivistyi erityisesti Love Recordsin ympärille, jossa rock sai olla kokeellista, poliittista, taiteellista ja vähän hankalaakin.

Ensimmäinen selvä lähtöpiste oli Blues Section, jonka lyhyestä urasta kasvoi kaksi suomiprogen runkoa: Wigwam ja Tasavallan Presidentti. Wigwam vei progea kohti kosketinsoitinvoittoista, laulullista ja paikoin englantilaishenkistä art rockia. Jim Pembroke toi yhtyeeseen kansainvälisen lauluntekijyyden, Jukka Gustavson urkuvetoisen älyllisen jännitteen ja Pekka Pohjola bassoon melodisen, lähes sävellyksellisen roolin. Tasavallan Presidentti taas kulki jazzrockin kautta: Jukka Tolosen kitara, puhaltimet ja rytminen notkeus tekivät siitä suomalaisen fuusion varhaisen huippuyhtyeen.

1970-luku oli suomiprogen varsinainen kasvukausi. Wigwamin ja Tasavallan Presidentin rinnalle nousivat Tabula Rasa, Haikara, Elonkorjuu, Finnforest, Kalevala ja Piirpauke. Niissä proge ei ollut vain brittiläisen mallin jäljittelyä, vaan suomalainen sekoitus metsää, kaupunkia, jazzia, kansanmusiikkia, outoa huumoria ja soittajien kunnianhimoa. Albumit olivat usein kokonaisuuksia, ei vain kappalekokoelmia: kannet, nimet, sanoitukset ja pitkät instrumentaalijaksot rakensivat omaa maailmaa. Siksi suomiproge tuntuu yhä enemmän kartalta kuin tyylilajilta. Yhdessä haarassa kuuluu jazzklubin kurinalaisuus, toisessa kansanmusiikin kierto, kolmannessa nuoren rockin itsepäinen vapaudenhalu. Pekka Pohjolan soolotuotanto jatkoi tästä omanlaisensa instrumentaalisen haaran, jossa basso ei vain tukenut kappaletta vaan kuljetti tarinaa.

Punkin jälkeen proge leimautui helposti mahtipontiseksi, mutta se ei kadonnut. Se painui maan alle, vaihtoi vaatteita ja palasi 1990-luvulla psykedeelisenä kulttivoimana Kingston Wallissa. Petri Wallin, Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen trio sitoi Hendrixin, itämaiset sävyt, mystiikan ja raskaan rockin suomalaiseen hämyperinteeseen. Kingston Wall oli kuin vanhan progeilun vaarallisempi jälkeläinen: vähemmän akateeminen, enemmän sähköä, transsia ja kaupungin reunalla kasvavaa mytologiaa.

2000-luvulla perintö jatkui kirkkaampana ja suurempina harmonioina Von Hertzen Brothersissa, jossa klassinen proge, hard rock, folk-sävyt ja melodinen stadionmittakaava kohtaavat. Von Hertzen Brothers tekee samalla selväksi, että proge ei ole vain museolokero, vaan tapa ajatella musiikkia suurempana rakenteena: kappale voi olla kertomus, maisema ja tekninen taidonnäyte yhtä aikaa. Näin suomiproge päätyy ympyrään: marginaalista kunnianhimoksi, hämyklubista kansainväliseksi taiderockiksi, joka ei pyydä anteeksi pituutta, mutkia tai outoja ideoitaan.

Suomiprogen sukupuu

Blues Section ja Love Records
→ Wigwam: art rock, koskettimet, Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Pekka Pohjola
→ Pekka Pohjola: instrumentaalinen prog, jazz-fuusio, basso sävellyksen veturina
→ Tasavallan Presidentti: jazzrock, Jukka Tolonen, puhaltimet, kansainvälinen 1970-luvun suunta
→ Jukka Tolonen: kitaravetoinen fuusio ja soolotuotanto
→ 1970-luvun haarat: Tabula Rasa, Haikara, Elonkorjuu, Finnforest, Kalevala, Piirpauke
→ Punkin jälkeinen varjojakso: proge siirtyy marginaaliin, mutta vaikutteet jäävät elämään
→ Kingston Wall: 1990-luvun psykedeelinen, mystinen ja raskaampi paluu
→ Von Hertzen Brothers: moderni, melodinen ja kansainvälisesti toimiva proge/art rock