Lavarunouden luonteesta ja suomalaisesta historiasta

Lavarunoudelle ominaista on kyky väistellä tarkkoja määritelmiä. Luultavasti ihan vain jo siksikin, ettei yleensä tarkat määrittelyt aja lavarunouden asiaa. Lavarunouden voisikin ajatella olevan enemmänkin kulttuuri, kuin tietynlainen tapa kirjoittaa tai esittää runoja. Lavarunous on yhteisöllisyyttä, kuuntelemista, kunnioittamista ja myös oman tilan ottamista, rohkeutta.

Lavarunoudessa esitettävä teksti on lähes aina omaa. Ei siis Eino Leinoa, Edith Södergrania tai muuta klassikkomateriaalia. Lavarunouden puitteissa syntyy uusia klassikoita, kun jännittyneet ensikertalaiset esittävät tekstejään yhdessä kokeneiden konkareiden kanssa. Kaikki ovat tervetulleita ikään, kieleen tai kirjoittajataustaan katsomatta!

Lavarunouden juuret ovat ikiaikaiset, sillä runojen ja laulujen äärelle on kokoonnuttu aina. Painettu sana on lopulta verrattain uusi asia. Lavarunoudessa ihmiset esittävät omia tekstejään, jotka saattavat olla yhteiskunnallisia, suorasanaisia, tarinnallisia, humoristisia, henkilökohtaisia, päiväkirjamaisia, kokeilevia, esityksellisiä, melkeipä mitä vain. Lavarunolavoilla räpätään ja esitetään tekstejä spoken word -hengessä; juuria löytyy niin beat-runoudesta kuin hip hop – kulttuurista. Toisaalta kaiken takana on halu tulla kuulluksi, halu jakaa jotakin omaa ja saada kannustusta.

Suomessa lavarunoutta voisi katsoa olleen olemassa jollakin tapaa 1960-luvulta lähtien. Oleellista on kenties se, että lavarunoilija (ainakin yleensä) kiinnittää huomiota myös äänenkäyttöönsä ja esiintymistapaansa. Toisinaan ammattilaisilla voi olla pitkiä, tarkkaan harkittuja esityskokonaisuuksia, joissa voi olla mukana myös musiikkia sekä äänimaisemointia, jopa elävä orkesterikin. Esitykset voivat myös käsitellä jotakin tiettyä teemaa.

Suomessa lavarunous alkoi kukoistamaan 1990-luvulla, jolloin Turun runoliike oli erityisen voimissaan. He, tuolloin joukko nuoria runoilijoita, esittivät tekstejään uudenlaisissa ympäristöissä, toisinaan melko reippaalla ja yllätykselliselläkin otteella. Runous vietiin sinne missä ihmisetkin olivat: kapakoihin, festivaaleilla ja muille, vielä silloin epätavallisille, runolavoille.

Samaan aikaan Suomeen rantutui myös poetry slam. Kyseessä on Yhdysvalloissa 1980-luvulla kehitetty lavarunouden leikkimielinen kilpailumuoto, jossa runoilijat esittävät omia tekstejään joita viisihenkinen, yleisöstä valittu tuomaristo pisteyttää. Esitykset arvioidaan 1-10 pisteen asteikolla, yleensä yhden desimaalin tarkkuudella. Kierroksia on perinteisesti kolme ja luonnollisesti vain yksi voi voittaa kisan.

Voittajalle saattaa olla luvassa mainetta ja kunniaa, esimerkiksi Suomen tai vaikkapa Rovaniemen mestaruus, mutta toisinaan tarjolla on myös rahapalkintojakin, kuten Helsingissä, Harri Hertellin järjestämällä Korjaamo Poetry Slam -klubilla. Siellä yleisö lahjoittaa rahaa voittajan pottiin ja illan päätteeksi selviää kuka saa illan rahasumman.

Lisätietoa Suomen ainoasta säännöllisestä poetry slam -klubista löydät täältä:
https://www.facebook.com/korjaamopoetryslam