Isa Asp: Kesäyönä
Yöllä unelmaini taivas
armas aina aukeaa,
maailma – sun monet vaivas
silloin ei voi vaivuttaa.
Silloin sielu askarissa
onpi onnen löytävä,
vaikk’ on ruumis vaivuksissa,
tekee sielu töitänsä.
Vähän muistan murheitani,
luontoa kun katselen
ja kun kynä kädessäni
Luojan töitä aattelen.
Auki onpi akkunani,
raitis ilma aaltoaa,
niinpä myös mun sieluani
henki uusi valloittaa.
Nytpä toivot, unelmani
saavat uuden muotonsa,
huonot, pienet laulelmani
kalliin, pyhän verhonsa.
Sielu uudet siivet saapi,
sydän tuoreet toivonsa:
toivo sinne vuodattaapi
kauniin kultakasteensa.
Mitä kuiskaa toivon ääni
sydämeeni sykkivään?
Ett’ en koko elämääni
ole luotu itkemään.
Isa Asp, nuorena kuollut suomalaisen naislyriikan pioneeri
Isa Asp (1853–1872) oli varhaisen suomenkielisen runouden poikkeuksellinen ääni. Häntä on usein pidetty ensimmäisenä suomen kielellä kirjoittaneena naislyyrikkona, vaikka nimityksestä on myöhemmässä tutkimuksessa myös keskusteltu. Aspin elämä jäi hyvin lyhyeksi: hän kuoli 19-vuotiaana keuhkotautiin, mutta ehti kirjoittaa runoja, kirjeitä, päiväkirjoja ja käsin tehtyjä lastenlehtiä.
Asp kirjoitti aluksi pääosin ruotsiksi, mutta Jyväskylän seminaarissa suomen kielen merkitys vahvistui hänen tuotannossaan. Hän aloitti opinnot seminaarissa syksyllä 1871 ja haaveili sekä kansakoulunopettajattaren työstä että kirjailijan urasta. Hänen tuotantoaan julkaistiin jo elinaikana ja pian kuoleman jälkeen muun muassa sanomalehdissä, seminaarilaisten albumissa sekä hautajaisissa jaetussa Muisteliaisia-runovihkosessa.
Galleriaan Isa Asp sopii erityisesti siksi, että hänen tarinansa avaa suomalaisen kirjallisuushistorian varhaista murroskohtaa: nuori nainen kirjoitti aikana, jolloin kirjallinen julkisuus, koulutus ja suomenkielinen taiderunous olivat vasta rakentumassa. Hänen tunnetuin runonsa on “Aallon kehtolaulu”, jossa aaltoa kehotetaan nukkumaan talven alle. Runon rytmi seuraa laineen liikettä, mutta taustalla on myös rauhattoman sydämen ja lähestyvän kuoleman kuvasto.