Alba Ala-Pietilä

Onkaloiset

Pyhittäjä Hermani Solovetskilaisen on pyhittäjä, jonka ruumis ei maadu.

Hänen ruumiinsa ei maadu, ja siitäkin huolimatta varastetaan Hermanin ikoni nunnaluostarista, jossa kaikki ihmisistä perustuksiin on suurosin onkaloa, tyhjää tilaa pyhälle rynniä.

Varkaallamme ei ole katsetta tai kehoa sille, siis pyhälle tai edes näennäiselle, niin hän ajattelee ja tieto se onkin. Hän tuskin suunnittelikaan varkautta, mutta sormensa ovat pahanilkisiä ja ventovieraita toisilleen, kymmenen sakki syyläisiä riiviöitä. Eräänä tiistaina oikean käden keskisormi ja vasemman etusormi tekevät ratkaisevan päätöksen kähvellyksestä, ja epäkäytännöllisestä kantoasennosta huolimatta muu keho seuraa mukana.

Varkaan asunnossa Herman tuijottaa munapeitteisin silminsä, häämöttää yllä ja hautoo pyhää katseessaan. Varas ei voi sietää tuijotusta – ei täällä ole katsetta tuijottaa takaisin! Ei silmiä siunalle! Mikä paistetun munan tihkuva löyhkä, yög.

Ensimmäisenä yönä hän uneksii altaasta täynnä keltuaisia, isättömiä iljetyksiä. Plop, plop, skkksssst. Sormien välit, yög.

Toisena yönä hän uneksii punahohtoisesta munasta, johon aukeaa aukko reikä rectum. Siunattu leidi painaa huulensa sille, tekee munasta kasvokasvaimensa, mutta pian jo mielen alisista kohoaa ruohosta muurattu kapakka, eikä hurskaasta naisesta uneksita enää.

Mikään tästä tarinasta ei ole totta, mutta Herman – lukutaidoton ja siksi korvat kosteina lausuntaa kohti viettävä – saattaisi nauttia siitä. Mahdotonta sanoa, kai tässäkin tapauksessa voi päättää mitä uskoo. Lopun voi lukea varmuuden varalta ääneen.

Reikäiset nunnat tulevat lopulta noutamaan ikonin takaisin. Heillä on mukanaan kivestä tehdyt kiväärit ja panoksina soraa. Varas heiluttaa ikkunasta ikonia, valkoista lippuaan. Moisia nöyrtymisiä varten valkuaiset säästetään.

Mutta antautuminen on arvotonta. Pumpum vaan, ja vihdoin onkaloituu sorasta varaskin, luostariin palaavan Hermanin pyhää nyt kipeästi kaivaten.

Tänäkin päivänä varas särkee, vaikerruksen saattaa kuulla tänne asti jos tunkee oikeaan korvaan keskisormen ja vasempaan etusormen, aijjjjaaiijjjii aina vain, sillä O olisi liian kaltainen. Säryn ainoa, hetkellinen lievite on keltuaisen valuttaminen reikiin, mutta ei silmiin, ei koskaan, siitä muuttuisivat nekin ammottaviksi aukoiksi.

Hän ei tiedä, että vasta silloin, vasta silmämunista tyhjin kuopin, näkisi hän Hermanin jälleen.

Toisinaan hän erehtyy sydämensä sykkeen kivääriksi. Kammiot liki ilmaa vain, mutta tauotta se pumppaa varkaan suoniin, sillä kuuliaisuus tihkui aikoinaan sormista syvempi. Pumpattu on keltuaisen keltaista, sillä armon halkeavaan munaan luovutettiin virtaveren puna.

Alba Ala-Pietilä on runoilija ja kirjallisuuskriitikko, jonka esikoisteos Säiliö (Bokeh 2025) palkittiin Vuoden nuori runoilija -tunnustuksella. Teos oli ehdolla myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ala-Pietilän teksti tutkii pyhän ja epäpyhän ilmestyksiä, väyliä joiden kautta ne tekevät tietään meihin. Ala-Pietilä ei ole juurikaan kokenut pyhää, mutta uskoo sen niveltyvän kieleen. Hän jatkaa laajemmin kyseisestä teemasta ja dekreaation mahdollisuudesta lokakuussa Lavaklubin runoillassa torstaina 29.10. Lavaklubin runoillat on Kansallisteatterin ja Nuoren Voiman Liiton uusi tapahtumasarja, joka tuo runouden Kansallisteatterin tunnelmalliselle Lavaklubille monitaiteisina esityksinä.

Parhaillaan Ala-Pietilä työstää niin ikään pyhän, vieraantumisen sekä kielen katoamisen ja sen uudeksi rakentumisen teemojen ympärille kiertyvää teosta.

Alba Ala-Pietilä

INFO

seuraa meitä somessa!